Koirien ruokinnassa on yksi ongelma, josta kysellään säännöllisesti ja johon ainakin itse tarjoan aivan yhtä säännönmukaisesti samaa patenttiratkaisua. Allergioita lukuunottamatta olen itsekin kahlannut jossain vaiheessa elämää aivan samoissa soissa kuin muutkin, mutta nirso koira on minulle ihmetys. Joskus kohdalle osuu hidas syöjä, ja sekin on viedä hermot, mutta jokaiselle uppoaa ruoka. Kun ruokkii suurempaa porukkaa yhtä aikaa, niin kaikkien olisi syötävä suunnilleen yhtä nopeasti. Vaikka koiramme elävät kurissa ja herran nuhteessa, ja greyhoundit ovat sopuissaa sakkia, niin ruokailu on yhtä kaikki potentiaalinen tappeluriski. Varsinkin jos joukossa on yksi, joka imeskelee jokaista nappulaa ja lihanmurenaa, ihmettee maailman menoa, mutta muistaa silti vahtia kippoaan.
On nopeassa syömisessä toinenkin taka-ajatus. Erittäin itsekäs sellainen. Kirjoituksen päivämäärällä meillä on 12 syöjää. Minulla ei ole mitään halua tuhrata koko iltaa niin arkipäiväiseen rutiiniin kuin koirien ruokkimiseen. Sen on tapahduttava nopeasti. Ruokien annostelu, syöminen, ulkoilu, tiskaus ja siivous – siis koko hoito alusta siihen, että koirat ovat takaisin pakoillaan – vie tällä hetkellä aika tarkkaan 40 minuuttia. Ehdoton maksimi minulle tällä koiramäärällä.
On olemassa kaksi syytä, miksi koiramme eivät ihmettele lihapatojensa ääressä. Ne ovat perusterveitä ja nillä on nälkä. On kolmaskin. Ruokinta maksaa ja kulut on saatava niin alas kuin mahdollista ilman, että ruokinnan toimivuus kärsii. Yksi tekijä tässä on määrä. Meillä ei syötetä turhaan. Ruoka-annos ja jossain määrin sen sisältö muovautuvat koiran mukaan, ei sen mukaan mitä kirjallisuus, mielipiteet tai omat luulot sanovat. Yksinkertaistettuna tuo tarkoittaa vain sitä, että emme anna ruokaa liikaa, vaan sopivasti. Annos vaihtelee sen mukaan miltä koirat näyttävät ja miten ne syövät. Ei tuo ole läheskään aina tietoista, vaan lähtee selkäytimestä.
Koirissa on toki eroja. Toiset ovat perusahneita, toiset seuraavat linjojaan ja niiden kanssa on hivenen säädettävä. Eräällä tavalla huijattava koiraa. Ahneen kanssa ei tarvitse huolehtia muusta, kuin että se ei liho muodottomaksi. Se kun syö aina ja milloin vaan – melkein. Hitaampien kanssa nostetaan ruuan energiaa ja lasketaan määrää. Tipautetaan esimerkiksi kuivamuonan määrää, mutta laitetaan joukkoon reippaammin munaa ja rasvaa. Pienempi määrä ei aiheuta yhtä helposti kylläisyyden tuntua, mutta lisillä saadaan energia ja proteiini ylös. Jos syöminen hidastuu entisestään, niin mennään hetkeksi pienemmille annoksille tai otetaan ruoka kokonaan pois. Kun tuohon yhtälöön lisätään liikunta – annetaan reippaasti latua – niin johan alkaa muona maittaa.
Paastopäivät eivät riko koiraa. Useimmille ne tekevät jopa hyvää.
Nirsouden ei saa antaa haitata normaalielämää. Koira ei syömisellään määrää muiden elämää. Se ei ole laumanjohtaja, joka päättää koska syödään, mitä syödään ja kuka syö. Ei, en usko, että nirsoudessa on kyse aina niin muodikkasta johtajuus- ja dominanssiongelmasta (olkoonkin, että se saattaa sellaiseksikin muodostua), vaan ihan puhtaasta ja rehellisestä nälän puutteesta. Ihminen päättää koska syödään, koira olemuksellaan kuinka paljon ja ihminen hankkii koiralle nälän.
Nälän puute on yleisin syy nirsouteen. Koiraa syötetään liian paljon. Usein sekä määrässä että kerroissa. Jos koiralla ei ole tyhjän vatsan oksentamista, niin se pärjää yhdellä ruokinnalla. Monet pennutkin pärjäävät yhdellä, jos sille annetaan riiittävästi tarpeeksi ”vahvaa” ruokaa – tarpeeksi niin energia- kuin suojaravintoaineita.
Monet ruokkivat luovutusikäistä pentua neljästi päivässä. Paitsi, että tuo ei onnistu jos joku ei ole koko päivää kotona, niin se on peruskivi tulevalle nirsoudelle. Opetetaan koira siihen, että ruokaa on koko ajan tulossa. Ei tuossa mitään väärääkään ole, mutta silloin on myös oltava murehtimatta hitaasti tai valikoiden tyhjentyvää ruokakippoa.
Niin sanottu vapaa ruokinta on valtaamassa alaa. Ihan toimiva systeemi joillekin. Koiralle pidetään ruokaa tarjolla koko ajan. Yleensä kuivamuonaa ja illalla varsinaisessa ruokinnassa annetaan vaikkapa lihaa. Koira syö hissukseen koko ajan. Voidaan keskustella pitkäänkin siitä, kuinka biologisesti perusteltua jatkuva ruuan saanti on eläimelle, joka on alunperin rakennettu ahmimaan ja sitten menemään pidemmän ajan vähemmällä ruualla tai kokonaan ilman, mutta koska koira on enää pelkästään domestikoitunut sudenpentu, niin olkoot. Maailmassa – Pohjoismaita käytännössä lukuunottamatta – kasvavat greyhoundit elävät vapaalla ruokinnalla. Toki niiden energiankulutus on toisella tasolla kuin sohvalla kasvavalla, mutta se toimii niille.
Nirsoutta se olisi siinä vaiheessa, kun hoitaja olisi halunnut niiden syövän enemmän.
Yhdysvalloissa tutkittiin ratagreyhoundeilla syömistä ja painon muuttumista. Koirat siirrettiin vapaalle tyylille ja ensi alkuun ne ahmivat kuin viimeistä päivää. Kun ne huomasivat, että ruoka ei lopu eikä katoa, ja kun jatkuvan kisadieetin ”krooninen nälkä” oli tyydytetty, niin koirat hidastivat ja vähensivät syömistään. Greyhoundit lihosivat kisapainostaan kolmisen kiloa ja jäivät siihen. Ne vähensivät syömistään ja pitivät painonsa vakiona. Voidaan olettaa, että ne alkoivat kontrolloimaan painoaan ja syömään vain tarpeeseensa. Syöminen hidastui ja muuttui jatkuvaksi pupeltamiseksi.
Niille kehittyi tila, jota voitaisiin kutsua nirsoudeksi. Tosiasiassa ne vain tyydyttivät energiantarpeensa, eivät muuta. Niiden tarve ja ruuasta saatava energia olivat tasapainossa. Nirsoutta se olisi siinä vaiheessa, kun hoitaja olisi halunnut niiden syövän enemmän. Nirsous on siis omistajan luuloissa ja odotuksissa, ei koiran ruokailutavoissa. Kokemuksen mukaan tämä pätee monissa muissakin roduissa.
Toinen riskiryhmä ovat koulutettavat koirat, monasti tottelevaisuutta ja jopa agilityäkin harrastavat. Nykyään koiran motivaatiota nostetaan ruualla. Koira toimii käskyjen mukaan saadakseen ruokaa, jotain hyvää. Ei puututa siihen kuinka luotettava koira tuolla metodilla saadaan, mutta kannattaa sisäistää, että jokainen makupala ja palkkio on energiaa.
Jos lapselle antaa suklaapatukan aina kun hän on kiltisti tai petaa vaikka sänkynsä, niin tottelevainen mukula tulee olemaan nirso ruokapöydässä. Ei uppoa jauhelihakastike kun on väännetty jotain pientä koko ajan; ei ole nälkä. Eivät koirat yhtään sen kummallisempia ole. Tuossa ollaan itse asiassa hyvinkin lähellä vapaata ruokintaa.
Yksikään tokokoira ei harrastuksessaan tee enegiaa polttavaa työtä. Niiden kulutus on aivan samaa luokkaa kuin sohvalla makaavalla. Agi-koiratkaan eivät ole sen suurempia raatajia. Niiden suoritus on samalla tapaa sprinttityyppinen kuin ratagreyhoundilla, eikä nosta energian tarvetta kotikoiraa kummallisemmaksi.
Kokonaisruokamäärä on siis saatava alemmaksi (ja koiralle nälkä), kun näillä aletaan parantamaan nirsoutta. Joko jätetään makupalat pois, ja jos koira ei silloin toimi harrastuksessaan, niin sitten jätetään ruoka pois tai syötetään vain silloin tällöin. Asettaa vain kohtuulliset vaatimukset palkkiosnackeille, koska silloin niillä on tyydytettävä koiran ravitsemukselliset tarpeet.
Syömättömyys ei kuitenkaan aina ole vain nälän puutetta. Välillä löytyy ihan aito syykin. Krooniset kivut vähentävät syömistä ja saattavat lisätä juomista. Ärtyneet kitarisat vähentävät syömistä. Hampaiden kunto on syytä tarkistaa. Närästys vie syömishalun tehokkaasti. Jopa tulehtuneet anaalirauhaset voivat olla syynä, varsinkin mutkan takaa nielurisaongelmissa.
Ja nyt ollaan taas hankalan ongelman äärellä. Jotta voisi päättää johtuuko syömättömyys tai närppiminen terveysongelmista vai liiasta ruokinnasta, niin omistajan tulisi kyetä lukemaan niin koiraa kuin omia puuhiaankin. Mutta jos ei ole kykyä tunnistaa ja muuttaa omia tekemisiään, niin miten pystyy silloin löytämään terveydelliset ongelmat? Onko joku väittänyt, että koiranpito olisi aina helppoa?
Joskus ei vain uppoa. Ei putoa. Tuokin on sellainen asia, jota olisi syytä kunnioittaa. Minä en kykene syömään lämmintä mannapuuroa. Se on oksettavan hajuista ja puistattavan makuista. Meillä ei russeli kerta kaikkiaan kykene syömään raakaa maksaa ja yhdellä greyhoundnartulla tökkii merilevä. En ole katsonut tarpeelliseksi alkaa riitelemään noista. Jos vastenmielisyyttä aiheuttavan ainesosan voi jättää pois, niin sitten niin tehdään. Jos ei, niin se meikataan ja piilotetaan. Jos koiralla on muutoin nälkä, niin ei sillä ole aikaa alkaa analysoimaan onko se pieni annos merilevää piilotettu lohiöljyn ja valkosipulin joukkoon.
Yleinen käsitys on, että eläin tietoisuuden takana tietää mitä se tarvitsee. Jos pentu rouskuttaa gyprocia tai jyystää betoniporrasta, niin se tarvitsee kalkkia. Jos siirrytään koprofagian ah niin miellyttävään maailmaan, niin ulosteiden popsimisen syynä saattaa olla vaikka B12-vitamiinin puute.
Tuo on eräs asia, johon on syytä kiinnittää huomiota silloin, kun koira selvästi välttää jotain ruoka-ainetta tai määrätyn tyyppistä ruokaa. Se saattaa aiheuttaa närästystä tai koiralla on muu selvä syy yrittää välttää sitä. Ihmispuolella on superfood-ajattelun myötä vahvemmin kehittymässä malli, jossa halulla ja maistuvuudella on tärkeä merkitys sille, mikä on syötävää ja jopa terveellistä. Saattaisi olla syytä luottaa koiraan näissäkin asioissa. Ainakin siinä tapauksessa, että koira haluaa jotain terveellistä – makupalojen tarve ei ole muuta kuin herkkujen puutetta.
Nälkä on ruuan paras mauste. Koirallekin.
Meillä aloitettiin hevosilla psylliumkuuri. Yhdellä on jatkuvasti vatsa löysänä, joka ei ole hevosilla hyvä asia, ja yksi syy siihen saattaisi olla hiekka. Hiekka ei ole terveellinen asia hevosen suolistossa ja saattaa muuttua ajan myötä vakavaksikin ongelmaksi – toki syy saattaisi olla joku muukin, mutta melkein kaikki muut kikkakolmoset on jo kokeiltu.
Psyllium muuttuu geelimäiseksi ja sitoo hiekan itseensä. Periaatteessa saman saisi aikaiseksi halvemmalla pellavansiemenrouheellakin, mutta siinä liman saaminen on huomattavasti työläämpää. Samalla pellavan sisältämä öljy toisi hieman turhaa energiaa.
Psylliumissa on yksi ongelma. Aika monet hevoset kieltäytyvät syömästä sitä ja sitten aletaan keksimään mitä ihmeellisempiä temppuja. Sillä akselilla pillerikammoisen koiran huijaaminen on lastenleikkiä.
Hevosille annettiin 4 dl psylliumia muiden turvotettujen rehujen päälle. Nuorimmainen puhalsi ensin ja oli hivenen epäluuloinen, mutta söi. Vanhemmat eivät edes kyselleet, vaan kaikki meni.
Naureskeltiin hetken aikaa, kunnes alettiin miettimään koska meillä on ollut viimeksi nirso eläin. Yksi käärmeenpoikanen oli, joka kieltäytyi muusta kuin elävästä ja se kuolikin. Tuota en laske, koska käärmeillä kuolevuus on ihan tolkuttoman korkea (jos joskus mietitte koirien sisäsiittoisuutta, niin se ei ole mitään verrattuna käärmeisiin – varsinkin viljakäärmeissä tilanne on karsea).
Muutoin ei ole ollut kuin kieltäytymisiä jostain määrätystä ruoka-aineesta. Yksi kavioeläin kieltäytyi kalaöljystä, ja entinen russelinarttu vältti raakaa maksaa viimeiseen asti. Mutta että olisi pitänyt houkutella eläintä syömään ja jopa vaihdella siksi ruokaa… ei ole ollut.
Eläimiä on meillä kummallakin mennyt käsien läpi sen verran paljon, että kyse ei voi olla vain sattumasta. Joten määrätty hyväsyömäisyys, jopa ahneus, täytyy silloin johtua rodusta tai tekemisestä. Ja kyllä, yleensä rodut, lajista riippumatta, ovat olleet sellaisia, että niille tyypillisesti kelpaa ruoka. Aina.
Olen usein sanonut, että ruoka-ahneus kulkee käsi kädessä muun viettivoiman kanssa. Kun vietit kärsivät, niin heikkenee syöminenkin – ja sen jälkeen suvunjatkaminen. En ole vuosien saatossa törmännyt yhteenkään syyhyn muuttaa mielipidettäni tuosta yleistävästä kaavasta.
Tekeminenkin vaikuttaa ja tarkoitan omistajan tekemisiä, en koiran fyysistä aktiivisuutta. Jos ei ruoka kelpaa, niin sitten ei syödä. Mikään ei myöskään takaa, että ruokaa tulee takuuvarmasti sinä päivänä ja jos tulee, niin mihin aikaan se tulee.
Koirilla on paastopäivänsä tarpeen mukaan, mutta hevosille moisia ei voi pitää, Luoja (jolla tarkoitan evoluutiota) on rakentanut hevosen syömään tiheästi ja usein, ja siksi niiden pieni maha erittää koko ajan ruuansulatusnesteitä. Pelkästään pitkät ruokintavälit, jos moinen on jatkuvaa, altistaa mm. vatsahaavalle. Mutta se, että heinät tulevat eteen, ei tarkoita, että myös muut rehut tulevat.
Kun vaihdetaan talvi- ja kesäaikojen välillä, niin ryhmät ja foorumit ovat täynnä ihmisiä, jotka parkuvat kuinka stressaantuneiksi eläimet tulevat, kun tulee tunnin odotus. Meillä ei piittaa yksikään nelijalkainen, koska päivätasolla on kellon suhteen variaatiota enemmän kuin mitä talvi/kesäaika tekee.
Meillä ei myöskään aleta heti lahjomaan eläintä, jos ruoka ei maistu. Ensin selvitetään onko se kunnossa ja kun on, niin todetaan, että eläinkin saa valita – ei ole pakko syödä. Ei meiltä ajeta kauppaan ostamaan toista lihaa, kermaviiliä tai uutte kuivamuonapussia. Itseasiassa meillä riittää periaatteessa vino katse ruokaan ja kuppi lähti edestä, jolloin koira löytää itsensä tyhjin vatsoin pihalta muiden lopetellessa omaa annostaan.
Saattaa olla valikoivaa havainnointia, mutta jos puoli vuotta sitten syötteessä ruuan vaihtamisen yleisin peruste oli närästys, suolisto-ongelmat tai jokin muu terveydellisempi ongelma, niin nyt on alkaneet lisääntymään kysymykset mitä ruokaa koiralle kannattaa antaa, koska se ei tykkää nykyisestä.
Toki tuohon leikkiin voi lähteä mukaan ja antaa koiran päättää yli ihmisen. Se tuppaa aika usein johtamaan myös siihen, että koira päättää kaikesta muustakin ja tekee omistajastaan todellakin palvelushenkilökuntaa, joka maksaa pomon mielihalut. Suurin riski kuitenkin on, että ruokavalikoima käy aika vähiin, jos ostetaan aina vain sitä mistä fifi tykkää juuri sillä viikolla.
Meillä eivät eläimet päätä mitä syövät tai koska syövät. Sen päättää ihminen. On tulkintajuttu johtuuko talouden nirsousvaje tuosta vai jostain muusta – kunhan syövät.
Tohon ylimpään tekstiin on aina välillä pakko palata
Yksi meiän koirista on mun ja tyttären yhteinen ja se asui ensimmäiset kuukaudet tyttären luona. Tyttärellä meni hermot kun oli huono syömään.
No sitten jossain vaiheessa jäi meille pidemmäksi ajaksi asumaan ja sain sen syömään ruokaa paremmalla mielihalulla eli ruoka kerran päivässä ja aika pieni satsi.
Meillä syö edelleen ihan hyvin kunhan muistaa pitää määrät aika pienenä mutta aina kun menee tyttären luo niin alkaa sama homma: aamulla luu kyllä kelpaa mutta tuttu, meiltä mukaan otettu ruoka ei, ei vaikka olis kuinka pieni annos.
Ja taas menee tyttärellä hermot pelleilevän koiran kanssa
Mulla on iso vaikeus tunnistaa, milloin kyse on nirsoilusta ja milloin taustalla on jokin ongelma. Mun koirat on ollut sellaisia, että välillä maistuu, välillä ei. Urokselle oli ihan normi että paastosi muutaman päivän aina välillä.
Oma syy, ei oo säännöllistä ruokarytmiä eikä vakiomäärää ruokaa
Pakko alkaa jämptimmäksi, ihan vaan sen takia että vois tunnistaa helpommin milloin koiralla on jokin vialla. Vaikea uskoa että sanon, olispa ahne koira
Tuohon on vissiin aika hankala tehdä mitään vuokaaviota. Tai no, pitäisiköhän yrittää
Ehkä en, koska niin moni kuitenkin sitoisi kätensä moiseen. Vai moisessa — miten tuo kuuluu taivuttaa.
Mutta jos koira on hiukankaan surkean näköinen, tai väistää ruokaa kuin se olisi myrkkyä tai hyökkäisi, niin varmaan silloin on taustalla joku ongelma. Tai jos haluaisi syödä, mutta ei syö.
Jos taasen koira ei piittaa ruuasta sen enempää kuin mistään muustakaan jonninjoutavasta, tai maistaa ja toteaa, että sellaista sitten tänään ja lähtee nukkumaan/leikkimään/ihmettelemään taivaan lintuja — eli on jotakuinkin normaalia — niin aika usein koira on silloin nirso. Eli sillä ei ole nälkä (tai koira on oppinut, että omistajaa pystyy komentamaan vaikka positiivisella dominanssilla, ja kohta saa jotain parempaa).
Tuoi taas todistetuksi että vaikeaa hommaa
Koiralta poistettiin kolme hammasta. Yksi lohjennut ja kaksi pahasti tulehtunutta.
Ja kas kummaa, ruoka maistuu, sitä ei kannella ja piilotella ympäriinsä vaan syödään suoraan kupista.
Oon pitänyt käytöstä nirsoutena ja käyttänyt metodia routa porsaan kotiin ajaa, ja terve koira ei itseään kupin ääreen tapa. Joskus syömättömyyden takana onkin oikea syy
Meilläkin yhdeltä poistettiin syksyllä 2-3 hammasta parodontiitin takia. Ja siis itse asiassa just tältä ruuan kanssa pelleilijältä.
En ollut sitä ennen edes ajatellut että hassu nappulan puremisasento olis johtunut hampaista mutta poiston jälkeen sen huomas heti että söi normaalisti. No pelleilyyn ei vaikuttanut silti.
Mutta myöhemmin kun asiaa mietin niin eipä sitä itsekään kovin hienostuneesti söis kipeillä hampailla. Ei vaan tullu mieleen kun ei se(kään) vaiva yhdessä yössä tullut.
Tämäpä
Saa nähdä palaako peilleily täällä kunhan on pahin kalorivaje paikattu