Tehoaako homeopatia

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:20.1.2010
  • Artikkelin kategoria:Koira

© Copyright 1996 Suomen Lääkärilehti ja kirjoittajat. Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajien lisäksi Suomen Lääkärilehti vsk 51, 3/1996, sivut 197–202

luc-montagnier-memoire-de-leau-lourdesTehoaako homeopatia ja onko se lääketiedettä

Homeopaattisen hoidon luvataan antavan paranemismahdollisuuden mistä tahansa sairaudesta. Vaikka homeopaattiset valmisteet rekisteröidäänkin vaatimatta näyttöä terapeuttisesta tarkoituksenmukaisuudesta, vedotaan julkisuudessa jopa johtavissa lääketieteellisissä lehdissä julkaistuihin tutkimustuloksiin vakuuteltaessa homeopatian tehoa. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan homeopaattisista hoidoista julkaistuja tutkimuksia ja homeopatian olemusta lääketieteelliseltä kannalta.

Homeopatia perustuu saksalaisen lääkäri Samuel Hahnemannin 200 vuotta vanhaan oppiin (1), jonka mukaan sairauksia on hoidettava antamalla potilaalle ainetta, joka suurina annoksina aiheuttaa hänen oireitaan muistuttavia vasteita (samankaltaisuuden periaate eli similia-periaate). Aine valitaan terveiden tutkimushenkilöiden siitä saamien subjektiivisten tuntemusten perusteella (2).

Homeopatiassa katsotaan lisäksi, että erityisellä tavoin ravistellen laimentamalla lääkeaineen vaikutus voimistuu riippumatta siitä, onko käytettävässä valmisteessa enää alkuaan valittua lääkeainetta lainkaan (potensoinnin eli dynamisoinnin periaate).

Pitkälle laimennetun lääkkeen väitetty vaikutusmekanismi

Homeopatiassa lääkkeellinen vaikutus selitetään perustaltaan aineesta riippumattomaksi, ”elämänvoimaopin” eli vitalismin mukaiseksi ilmiöksi, tai vaikutuksen väitetään välittyvän materiaalisesti (fysikaalis-kemiallisesti) laimennusprosessissa käytettävän veden kautta. Viimeksi mainitussa tapauksessa lähtöaineen parantavan voiman oletetaan siirtyvän ravisteltaessa laimennusaineen fysikaaliseen rakenteeseen ja vahvistuvan aineen laimentuessa. Käsitys kaikkien aineiden vaikutuksen voimistumisesta laimennettaessa eli homeopatian dynamisointiperiaate oli Hahnemannin aikaisen fysikaalisen ja kemiallisen tiedon vastainen ja on yhä nykyäänkin ristiriidassa tieteellisen tiedon kanssa.

Hahnemann itse ei esitä teoksissaan juuri ollenkaan käsityksiä mekanismista, joka selittäisi väitetyn vaikutuksen voimistumisen laimennettaessa. Organonin viimeiseen itse valmistelemaansa 6. laitokseen hän on lisännyt moniselitteisen alaviitteen (1), jonka mukaan kyseessä olisi jonkinlainen magnetismiin liittyvä ilmiö.

Nykyään homeopaatit esittävät lukuisia erilaisia selitysyrityksiä vaikutusmekanismista, mm. väitetään, että veteen jää ”muistijälki” lähtöaineesta tai siihen siirtyy jokinlainen ”energiakenttä” (3,4,5,6). Tämä ilmiö tapahtuu vain oikeaoppisesti ravisteltaessa, mutta ei aineen satunnaisesti laimentuessa suureen vesimäärään (esim. järveen tai mereen), vaikka laimennussuhde olisikin sama.

Vuonna 1988 tiedelehti Naturessa julkaistiin ranskalaisen Jacques Benvenisten ryhmän (7) kuuluisat ”remembering water” -kokeet, joiden mukaan vedellä olisi muistiominaisuus. Nykykäsityksen mukaan tulokset kuitenkin perustuivat tietoiseen väärennökseen (8). Joulukuussa 1993 Naturessa (9) julkaistiin tulokset uudesta kokeesta, jossa pyrittiin jäljittelemään Benvenisten raportoimaa tutkimustapaa mahdollisimman tarkkaan. Siinä ei saatu vastaavia positiivisia tuloksia kuin Benvenisten kokeessa eikä veden muistiominaisuutta ilmennyt.

Positiivisia tuloksia kliinisistä tutkimuksista

Homeopatian, kuten minkä tahansa hoitotavan, terapeuttisen arvon tärkein arviointiperuste on yhtäältä sen hoidollinen teho, toisaalta turvallisuus. Viimeksi mainittu on homeopatian suorien haittavaikutusten osalta jo oletettavasti hyvä, eivätkä kliiniset tutkimuksetkaan ole merkittäviä turvallisuushaittoja osoittaneet.

Vaihtoehtolääkinnän menetelmistä väitetään usein, ettei niiden tehoa voi tutkia lääketieteellisesti hyväksyttävillä menetelmillä. Nykyisen kliinisen tutkimuksen osa-alueet, mm. elämän laatuun kohdistuvien hoitovaikutusten selvittäminen ja hoidon vaikutus elossaoloaikaan, kattavat kuitenkin myös ne ilmiöt, joihin vaihtoehtolääkinnällä väitetään voitavan vaikuttaa. Homeopatiastakin on tehty melko paljon kliinisiä tutkimuksia.

George Lewithin, Complementary Therapies in Medicine -lehden päätoimittajan ja kokeneen homeopaatin mielestä vakuuttavin näyttö homeopatian tehosta on heinänuhan, migreenin ja fibromyalgian hoidossa (10).

Runsaasti julkisuutta saaneita tutkimuksia homeopatiasta on tehnyt Royal Glasgow Homeopathic Hospital:ssa vaikuttava lääkäri David Taylor Reilly. Hänen tutkimuksensa 144:lle kausiluonteista allergista heinänuhaa sairastavalle potilaalle oli teknisesti moitteeton: satunnaistettu, kaksoisnaamioitu, plasebokontrolloitu tutkimus rinnakkaisryhmille (11). Potilaat saivat heinien (12 lajia) siitepölysekoitteesta tehtyä homeopaattista valmistetta. 30C-merkityssä liuoksessa, jota hoitoryhmän potilaille annettuihin tabletteihin imeytettiin, ei ollut jäljellä lainkaan siitepölyä; laimennos vastaa 1:1060. Lumeryhmän potilaat saivat vastaavia tabletteja, joihin imeytettiin pelkästään 90% etanolia. Kahden viikon lääkitysjakson jälkeen potilaita seurattiin kaksi viikkoa.

Hoidon vaste arvioitiin oireiden perusteella: potilaat merkitsivät visual analogue scale eli VAS-tekniikalla oireidensa voimakkuuden muistikirjaan. Oireet vähenivät homeopaattista valmistetta saaneilla tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin lumeryhmän potilailla. Vaste ilmeni lääkityksen loppumisen jälkeen. Antihistamiineja homeopaattista hoitoa saaneet käyttivät vähemmän kuin lumevalmistetta saaneet.

Reilly julkaisi myös allergista astmaa poteville tehdyn tutkimuksen tulokset (12). Tutkittuja potilaita oli vähän, 13 homeopaattista hoitoa ja 15 lumevalmistetta saanutta. Myös tässä tutkimuksessa homeopaattinen valmiste vähensi VAS-tekniikalla arvioituja subjektiivisia oireita tilastollisesti merkitsevästi; mitatuissa arvoissa (FVC, FEV1) ei ollut merkitseviä eroja hoitoryhmien välillä.

Reillyn tutkimuksessa kyseessä ei ole klassinen homeopatia, jossa yksilöllisesti valittaisiin kullekin potilaalle oma hoito. Homeopatiassa ei yleensä käytetä potilaan oireiden aiheuttajaa, esim. alkoholismiin pitkälle laimennettua alkoholia, tai kuten tässä, siitepölyä heinäallergikoille. Reillyn tutkimus edustaa klassisesta homeopatiasta poikkeavaa isopatiaa, joka on lähellä rokotusten tai hyposensibilisaation perusajatuksia. Epäilyjä aiheuttaakin se, että homeopaattisen valmisteen sisältöä ei tiettävästi analysoitu – oliko siinä sittenkin siitepölyn aineksia jäljellä?

Reillyn tutkimus on joka tapauksessa raportointinsa perusteella arvioiden yksi parhaimmin tehtyjä kliinisiä homeopatiatutkimuksia. Näin pieni tutkimus- ja potilasmäärä ei kuitenkaan riitä osoittamaan hoidon kelpoisuutta; vastaavia tutkimustuloksia pitäisi saada suuremmista potilasmääristä ja useasta, toisistaan riippumattomasta tutkimuksesta. Muut tutkijaryhmät eivät ole tulosta kuitenkaan toistaneet.

Huolimatta hyvästä koejärjestelystä, tiedeyhteisö pitäisi tulosta varmaan vakuuttavampana, jos tutkimuksen tekijä ei olisi hoitonsa tehosta ennalta vakuuttunut homeopaatti. Tämä vaatimus pätee myös tavanomaiseen kliinisfarmakologiseen tutkimukseen. Lääketieteellistä tutkimusta tekevillä ei kuitenkaan ole tarvetta osoittaa koko oppia oikeaksi, vaan enintään toive saada tutkittavana olevasta uudesta lääkkeestä tai lääkeaineesta myönteisiä tuloksia. Sekä lääketieteen että homeopatian tapauksissa kaksoisnaamioinnin ja muiden ennakko-odotusten vaikutusta estävien järjestelyjen tarve on välttämätön.

Migreenin ja fibromyalgian hoito

Näyttö homeopatian tehosta migreeniin perustuu Brigon (13) tutkimukseen, jossa 30 potilasta sai kahdeksasta homeopaattisesta valmisteesta (kunkin vahvuus C30, eli 1:1060) yksilöllisesti valittua lääkettä, ja 30 verrokkiryhmän potilasta sai lumevalmistetta. Tässäkin tutkimuksessa vaste perustui subjektiivisiin oireisiin: VAS-skaalalla oireisto väheni homeopaattista valmistetta saaneilta 6,2 cm, lumevalmistetta saaneilta 0,6 cm. Muita maininnan arvoisia tutkimuksia homeopatian tehosta migreeniin ei tiedossamme ole, eivätkä niitä löytäneet myöskään Klejnen ja kumppanit (14).

Myös fibromyalgian osalta väite tehosta perustuu yhteen tutkimukseen. Tunnettu homeopaatti, reumatologi Peter Fisher (15) järjesti kaksoisnaamioidun, plasebokontrolloidun vaihtovuoroistutkimuksen 30:lle potilaalle, joille oli homeopaattisen oirekuvahaastattelun (ks. 2) mukaan todettu sopivaksi lääkkeeksi R toxicodendron. Kaikki potilaat saivat sekä ko. kasviuutteen laimennosta 6C (so. vahvuus 10-12 kantaliuoksesta) sisältävää tablettivalmistetta että lumevalmistetta kuukauden jaksoina, satunnaistetussa järjestyksessä. Vasteen arviointi perustui kliiniseen tutkimukseen, arkojen kohtien lukumäärään, koettujen oireiden paljouteen ja voimakkuuteen sekä unen laadun subjektiiviseen arviointiin (VAS-skaala oireista ja unesta). Jaksolla, jolloin potilaat saivat homeopaattista valmistetta, aristavien kohtien määrä oli keskimäärin 10,6 (lumejaksolla 14,1; p<0,005), ja 53:n potilaan uni oli lähtötilannetta parempi (lumejaksolla 27; p<0.0052). Muissa parametreissa ei muutosta ilmennyt.

Ripulin ja nuhakuumeen hoito

Edellisten lisäksi huomiota on kiinnitetty homeopatialle myönteisiin tutkimustuloksiin lasten ripulin (16) ja aikuisten nuhakuumeoireiston hoidosta (17).

Jacobsin ja työtovereiden kaksoisnaamioidussa ripulitutkimuksessa oli 81 akuuttia ripulia sairastavaa lasta. Heille annettiin satunnaistetusti ryhmiin jakaen (40 + 41 potilasta) joko yksilöllisesti valittua homeopaattista valmistetta (vahvuus 30C) tai lumevalmistetta. Lisähoitona oli kaikille suun kautta annettava nesteytys, ORT. Lääkitys ja seuranta kesti viisi päivää. Lasten painoa ja ulostuskertoja seurattiin.

Ulostekertojen osalta ilmeni vain yksi tilastollisesti merkitsevä ero: kolmantena hoitopäivänä homeopaattista hoitoa saaneilla lapsilla oli keskimäärin 2,1, lumevalmistetta saaneilla 3,1 ulostetta (p<0,05). Potilaiden painon muutoksessa ei ollut merkitsevää eroa.

Ferleyn ja kumppaneiden tutkimus selvitti 228:n homeopaattista hoitoa saaneen ja 234:n lumelääkettä saaneen nuhakuumetta poteneen oireita. Tutkimus oli kaksoisnaamioitu, ja raportin mukaan potilaat jaettiin hoitoryhmiin satunnaistetusti. Tosin Peter Fisher (18) toteaa, että satunnaistuksesta on esitetty epäilyksiä. Tutkittava valmiste oli kaupallisesti saatava raemainen valmiste Oscillococcinum, joka on tehty aineksista Anas Barbariae Hepatis ja Cordis Extractum HPUS 200 C (so. vahvuus on 200C). Potilaat saivat lääkitystä kolmen päivän ajan.

Potilaat mittasivat viikon ajan aamuin illoin ruumiinlämpönsä ja kirjasivat oireensa. Toipumisen katsottiin tapahtuneen, kun rektaalilämpö laski alle 37,5 asteen, ja viisi pääoiretta (päänsärky, jäykkyys, selkäkipu, nivelkipu, vilunväreet) lievittyivät. 48 tunnissa toipuneita oli homeopatiaryhmässä 39 (17%), lumeryhmässä 24 (10%; p=0,03). 61% potilaista piti homeopaattista hoitoa tehokkaana; lumevalmistetta saaneista 49% oli hoitoonsa samalla tavoin tyytyväisiä.

Julkaisuharhaa?

Julkaisuharha (publication bias) on homeopatian osalta ilmeisen voimakas (19). Tutkimustulos, jonka mukaan olemattomiin laimennettu liuos vaikuttaa ja vielä potilaalle aina suotuisaan suuntaan, on sensaatiomainen ja ylittää helposti uutiskynnyksen. Sen sijaan tutkimustulokset, joiden mukaan olemattomiin laimennetun aineen vaikutus on olematon, ovat uutisarvoltaan vähäisiä ja niitä on vaikea saada julkisuuteen.

Tilastollisissa merkitsevyystesteissä käytetään yleisesti viiden prosentin riskitasoa (p<0,05). Tätä riskitasoa käytettäessä saadaan 64%:n todennäköisyydellä ainakin viidessä tutkimuksessa 100:sta positiivinen tulos pelkästään sattuman vuoksi, vaikka todellista vaikutusta ei olisikaan. Näillä viidellä positiivia tuloksia tuottaneella tutkimuksella on suurempi mahdollisuus tulla julkaistuiksi kuin niillä 95:llä, jotka tuottivat negatiivisen tuloksen (ks. esim. 20).

Nollatuloksia

Homeopatiasta on kuitenkin julkaistu useita hyvin tehtyjä tutkimuksia, joissa on saatu nollatulos. Seuraavassa muutamia esimerkkejä niistä.

Useissa pienissä tutkimuksissa oli saatu lupaavia tuloksia postoperatiivisen ileuksen hoidosta homeopatialla. Ranskan sosiaaliministeriön tuella tehtiin suuri kaksoisnaamioitu, plasebokontrolloitu tutkimus, jonka toteuttajina oli homeopaattilääkäreistä ja ”tavallisista” lääkäreistä koostuva ryhmä. Kolmea 150:n mahaleikkauspotilaan rinnakkaisryhmää hoidettiin joko homeopaattisella oopiumvalmisteella (vahvuus C15), homeopaattisella valmisteella, johon oli käytetty oopiumia (C15) ja raphanusta (C5), tai lumevalmisteella. Seurannassa oli vielä neljäs ryhmä, joka ei saanut mitään lääkitystä suolen lamaukseen. Aika, joka kului leikkauksen jälkeen ensimmäisen ulosteen tuloon, vaihteli 94 tunnista (lumeryhmä) 99 tuntiin (oopium + raphanus); hoitojen välillä ei ollut eroa, ja hoidottakin (neljäs ryhmä) suoli elpyi yhtä nopeasti. Samat tulokset saatiin peristalttisten äänten ja ensimmäisen flatuksen ilmaantumisen suhteen (21). Tämä 600 potilaan tutkimus julkaistiin Lancet-lehdessä vain pienenä kirjeenä toimittajalle, kun taas esimerkiksi Reillyn (11,12) homeopatialla myönteiset tulokset tutkimuksista pienemmille potilasmäärille saivat monisivuisen alkuperäisartikkelin aseman.

Homeopatiaa on tarjottu lasten toistuvien keskikorvantulehdusten ehkäiseväksi hoidoksi (22). Siksi tätä indikaatiota lähellä oleva hoitotutkimus toistuvia ylähengitysteiden tulehduksia poteville lapsille on kiinnostava (23). Satunnaistetusti ja kaksoisnaamioidusti toteutetussa tutkimuksessa 86 potilasta sai klassisen homeopatian periaatteiden mukaan yksilöllisesti valittua homeopaattista lääkitystä (tilanteen mukaan sekä akuuttiin oireiluun sopivaa että taudin uusiutumista estävää; useita potensseja väliltä D6 ja D200), 84 sai lumevalmistetta. Hoitoaikaa kertyi noin 26 viikkoa, osalla pitempään. Oireita seurattiin monipuolisesti, samoin hoitojen (antibioottilääkitys, risaleikkaukset, tärykalvojen puhkaisut jne.) tarvetta.

Merkitsevää eroa hoitoryhmien välille ei ilmennyt. Merkittävää oli, että antibioottien tarve väheni voimakkaasti molemmissa ryhmissä. Vaikutelma preventiivisen hoidon, homeopatia mukaanluettuna, tehosta selittyy usein luontaisella kehityksellä. Toistuvien ylähengitysteiden tulehdusten esiintyminen vähenee ja loppuu luonnostaan lapsen kasvaessa, mutta jos samaan aikaan käytetään hoitoa, se saa ansion tapahtuneesta.

Wiesenauer ja kumppanit (24) vertasivat kolmen homeopaattisen hoidon tehoa sinuiittipotilaille kaksoisnaamioidusti ja satunnaistetusti plaseboon (kolme ryhmää, yhteensä 152 aikuispotilasta). Evaluointi tehtiin kliinisen löydöksen ja oirekyselyn perusteella 30 vrk kestäneen hoidon kuluessa ja sen loputtua. Jälleen paraneminen oli suurta kaikissa ryhmissä, myös kroonista sinuiittia potevilla. Hoitojen välillä ei ollut merkitseviä eroja.

Homeopatian sitoutumattomuus diagnooseihin mahdollistaa monet indikaatiot: Hofmeyrin ja työtovereiden (25) kaksoisnaamioidussa, plasebokontrolloidussa tutkimuksessa selviteltiin homeopaattisen Arnica montanan (vertailtavat vahvuudet D6 ja D30) vaikutusta synnytyksen jälkeiseen perineumkipuun ja rintojen aristukseen sekä mielialaan. Rinnakkaisryhmiin satunnaistetut 161 naista saivat kielen alle viiden päivän ajan yllä mainittua lääkitystä, ja subjektiivisia oireita, episiotomiahaavan paranemista ja kipulääkkeiden tarvetta seurattiin. Hoitotuloksissa ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja ryhmien välillä.

Aiemmin kuvattujen David Reillyn tutkimusten (11, 12) lisäksi myös Wiesenauer ja Gaus ovat tutkineet homeopaattisen hoidon vaikutusta heinänuhaan (26). He eivät käyttäneet siitepölyseosta, vaan vertasivat kolmeen ryhmään satunnaistetuille 162:lle potilaalle homeopaattisesti laimennettua Galphimia Glauca D6 valmistetta, suoraan laimennettua Galphimia Glauca 10-6 liuosta ja plaseboa, jotka annettiin kaksoisnaamioidusti. Lääkitys kesti 14–15 vrk, ja potilaat tarkastettiin (kliininen tutkimus, oirekysely) heti hoidon lopussa ja vielä 17–20 vrk kestäneen lääkkeettömän tauon jälkeen. Ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja tuloksissa.

Homeopaattista hoitoa on verrattu myös aktiiviseen hoitoon. Kaziron (27) tutkimuksessa Arnica montanasta tehtyä 200C vahvuista valmistetta, metronidatsolia (400 mg × 2 / vrk), ja lumevalmistetta annettiin viisaudenhampaan poiston jälkeisistä oireista kärsiville potilaille, joita oli 39:n, 41:n ja 38:n hengen ryhmät. Homeopaattisesta valmisteesta ei ollut apua oireisiin. Myöskään äskettäisessä kaksoisnaamioidussa, plasebokontrolloidussa vaihtovuoroisessa tutkimuksessa 24:lle potilaalle (28) ei lumevalmisteen ja homeopaattisen valmisteen vaikutuksessa viisaudenhampaan poiston jälkeisiin oireisiin ollut eroja.

Homeopatia ja nykyinen lääketieteen vaatimustaso

Lääketieteessä hoidon arvon arviointiperusteet ovat hoidollinen teho ja turvallisuus; ne on kliinisillä tutkimustuloksilla osoitettava. Jos näyttö puuttuu, hoitoa pidetään varmuuden vuoksi tehottomana ja haitallisena. Tehottomuutta ja haitallisuutta ei tarvitse tutkimuksilla osoittaa, vaikka vaihtoehtolääkinnän edustajat usein tällaisia näyttöjä kyselevät.

Jos homeopatiaan sovelletaan nykyisin varsinaisten lääkkeiden rekisteröinnissä käytettyjä arviointikriteerejä, voidaan todeta, että yhdenkään homeopaattisen valmisteen terapeuttista tarkoituksenmukaisuutta ei ole riittävästi dokumentoitu. Edes mitään yksittäistä sairautta tai oiretta ei ole riittävän monin luotettavin tutkimuksin voitu osoittaa homeopaattisella hoidolla tehokkaasti hoidettavissa olevaksi.

Erityisen kriittinen on oltava tarjottaessa homeopatiaa ehkäiseväksi lääkitykseksi terveille tai sairastumisalttiille, esimerkiksi laspsille korvatulehduksia vastaan – homeopatian preventiivinen teho on kartoittamatta. Avointen hoitokokeilujen ja yksittäisten tapausselostusten perusteella tehty arvio johtaa helposti hoidolle myönteisiin harhapäätelmiin, oli hoito mikä tahansa.

Homeopatian tehoa osoittavia tutkimuksia on melko harvoista käyttötarkoituksista, ja tutkimukset ovat pieniä tutkittavien lukumäärän osalta. Kielteisiä tuloksia on saatu suuremmista tutkimuksista. Huomiota kiinnittää myös käytettyjen mittarien luonne: ne kuvaavat pääasiassa potilaiden tai tutkijoiden subjektiivisia kokemuksia. Vasteen heikkous käytettäessa objektiivisempia mittareita on merkillepantavaa. Silloinkin kun tehoa on näyttänyt olevan, on se ollut vähäistä. Lääkkeiden myyntilupia myönnettäessä vaaditun tarkoituksenmukaisuuden edellytys on, että hoitoteho on kliinisesti merkitsevä, yhtä hyvä tai parempi kuin jo käytössä olevilla lääkkeillä. Homeopatian vaikutus – spontaania paranemista ja plaseboa?

Homeopaatit sanovat homeopaattisen hoidon vaikuttavan yleensä hitaasti; lääke tehoaa usein vasta noin neljän viikon kuluttua. Useimmat virus- ja bakteeritulehdukset paranevat kuitenkin itsestään muutaman päivän tai muutaman viikon kuluessa ilman hoitoa tai muuta ulkopuolista puuttumista taudin kulkuun. Ilmiön vuoksi tehdään helposti virhepäätelmiä arvioitaessa hoidon tehoa yksittäisten tapauskertomusten avulla.

Kuten kansanomaisessa lääkinnässä usein, selitetään homeopatiassa oireiden hoidon alussa pahenevan. Tämä on homeopatian mukaan osoitus lääkkeen tehon alkamisesta. Tulkinta on lääketieteellisesti perusteeton ja tuo vaaroja tilanteissa, jossa oireiden paheneminen olisi tulkittava merkiksi kiireellisen, tehokkaan hoidon tarpeesta.

Hahnemann väitti homeopatian pystyvän parantamaan kaikki taudit. Kuitenkin homeopaattinen hoito näyttää vaikuttavan parhaiten sairauksissa, jotka ovat voimakkaimmin ”subjektiivisia”, kuten kivut ja säryt. Tämä tukee käsitystä, että varsinaista spesifiä vaikutusta ei homeopatialla ole ollenkaan, vaan ennakko-odotukset hoidon vaikutuksista saavat subjektiivisen sairauskokemuksen lievittymään tai jopa häviämään.

Homeopaattisella hoidolla voi olla vaikutusta psykosomaattisen mekanismin (mielentilan vaikutukset hormonaalisen, hermostollisen ja immunologisen järjestelmän toimintaan) kautta kuten kaikella muullakin hoidolla. Plasebo- eli lumevaikutukseen viittaa vahvasti mm. se, että eräiden koetulosten perusteella homeopaattisen valmisteen vaikutuksen suuruus ei ole riippuvainen käytetyn potenssin suuresta vastoin homeopatian dynamisointiperiaatetta vaan vaikutukseen näyttää riittävän homeopaattiseksi nimetyn valmisteen käyttö sinänsä (19).

Plasebovaikutusta korostaa asiakaskunnan voimakas valikoituminen homeopatiaan myönteisesti asennoituviin. Heillä kielteinen asennoituminen viralliseen lääkintään saattaa jopa aiheuttaa kielteistä, ns. nosebo-vaikutusta lääketieteen mukaisesti annetussa hoidossa. Tällöin näillä henkilöillä homeopaattisen hoidon plasebovaikutuksen ja lääketieteeseen liittyvän nosebovaikutuksen erotus saattaa olla huomattavan suuri.

Homeopaatit itse usein kieltävät plasebovaikutuksen vetoamalla mm. homeopatian väitettyyn tehoon eläimiin (29). Luotettavia eläinkokeita homeopatian suhteen ei kuitenkaan ole raportoitu, mm. satunnaistamista ja sokkoutuksia ei ole toteutettu kunnolla (30), ja homeopatiaa käytetäänkin hyvin vähän eläinten hoidoksi.

Avoimella koejärjestelyllä annettu hoito eläimille mahdollistaa suggestio- ja lumevaikutuksen ja virhepäätelmät monilla tavoin. Homeopaatti tai eläimen hoitaja tulkitsee hoidon tulosta omien ennakko-odotustensa ohjaamana, ja hoitoa antavan henkilön suhtautuminen eläimeen vaikuttaa myös hoidon tehoon: myös eläimet pitävät hoivasta ja huolenpidosta, tehtiin se sitten homeopatian tai muun opin nimissä. Sokkouttamisen laiminlyönti kokeen suorittajan osalta johtaa usein vääristyneisiin havaintoihin (experimenter bias) myös soluviljelyissä tai eristetyillä elimillä tehdyissä tutkimuksissa.

Homeopatian tutkimuksen tila

Vaihtoehtolääkinnän hoitomuodoista homeopatia on ehkä eniten tutkittu alue. Viime vuosina on viitattu usein hollantilaisen Kleijnenin ym. (14) katsaukseen, johon kirjoittajat löysivät 107 homeopatiaa koskevaa kliinistä tutkimusta. Kyseisen yhteenvedon mukaan useimmat julkaistut tutkimukset tukevat homeopatiaa, joskin sen havaitut vaikutukset yleensä kuvataan varsin heikoiksi. Kleijnenin mukaan tutkimuksissa on kuitenkin runsaasti puutteita mm. satunnaistamisen, kaksoisnaamioinnin ja niiden varmistamisen suhteen.

Samasta aineistosta tiukemmin kriteerein (edellytyksenä satunnaistus, useimmissa myös kaksoisnaamiointi) valitut 40 satunnaistettua tutkimusta olivat Hillin ja Doyonin (31) arvioitavana jo aiemmin. Tuolloin kirjoittajat totesivat, että tutkimukset olivat pieniä (keskimäärin 28 potilasta ryhmää kohti), ja että tulokset eivät anna hyväksyttävää näyttöä homeopatian tehosta.

Nykyinen homeopatia poikkeaa vaihtoehtolääkinnässä yleisestä tutkimusvastaisuudesta. Homeopaattisen hoidon ominaisuuksia pyritään selvittämään kliinisin hoitotutkimuksin, ja tutkimustietoa kerätään tietopankeiksi. Homeopaatit ovat myös ilmaisseet halunsa saada lääketieteellistä tietoa, jotta he pystyisivät tunnistamaan ne potilaat, joiden hoito kuuluu ehdottomasti lääkärille. Kuitenkin yhä vielä monet homeopaatit ovat tutkimuskielteisiä ja vetoavat siihen, ettei homeopatia sovellu tutkittavaksi, koska jokainen lääkemääräys tehdään kokonaisvaltaisesti ja yksilökohtaisesti.

Nykyisen kliinisen lääketieteen perusajatus on vaatia kaikilta hoidolta samalla tavoin näyttö tehosta käyttöaihekohtaisesti. Lääkehoitojen osalta näyttö on aine- ja annoskohtainen, joskus peräti valmistekohtainen. Homeopatian osalta edes ainekohtaisen näytön saanti on tähän mennessä tehdyn tutkimustiedon perusteella vaikeaa, koska kullekin ”lääkeaineelle” (kantaliuoksesta tehty laimennos) on epämääräisen suuri joukko käyttöaiheita (ks. 2).

Homeopatiassa hoitotehon näytön vaatiminen valmistekohtaisesti olisi perusteltua siksi, että samasta aineesta tehtyjen eri homeopaattisten valmisteiden bioekvivalenssia ei voi määrittää esimerkiksi pitoisuusmääritysten avulla (liian pienet pitoisuudet mitattaviksi) tai biologisin in vitro -kokein. Ljung mainitsee tapauksen Ruotsista, jossa homeopaattisten valmisteiden tuottaja myönsi jättäneensä laimennokset ja ravistelut tekemättä. Hän oli kulujen säästämiseksi laittanut samoja sokeritabletteja eri potenssein merkittyihin pakkauksiin (32).

Vaikka valmistekohtaista näyttöä terapeuttisesta tarkoituksenmukaisuudesta on vaikea homeopatialta vaatia, koska valmisteita käytetään hyvin moniin ja suorastaan vaistonvaraisesti valittuihin tarkoituksiin, olisi homeopatian perusajatusten mukaisesti tärkeää varmistua siitä, että ravistelut ja laimennusvaiheet on todella tehty. On kuitenkin osoittamatta, että tämä varmistus olisi mahdollista saada edes kliinisillä potilastutkimuksilla.

Homeopatia ja tieteen kriteerit

Homeopatia täyttää heikosti tai ei ollenkaan ns. tieteen kriteerit, objektiivisuuden, kriittisyyden, testattavuuden, autonomisuuden ja edistyvyyden (ks. 33). Tieteen kriteerit voidaan kokoavasti ilmaista tieteen itseäänkorjaavuuden periaatteen avulla: tieteen menetelmät ja konkreettiset tulokset eivät ole pysyviä, vaan muuttuvat tutkimuksen ja kriittisen tieteellisen keskustelun myötä. Homeopaattien omasta mielestä homeopatian periaatteiden pysyminen 200 vuotta lähes ennallaan on nimenomaan osoitus sen oikeellisuudesta ja tieteellisyydestä (34). Yleensä kuitenkaan tällaiset paikallaanpysyvät, kerralla valmiit järjestelmät eivät ole tieteitä, vaan auktoriteettiuskoon nojaavia dogmaattisia oppeja.

Tuomelaa mukaillen (35, 36) voi katsoa erilaisten oppijärjestelmien loittenevan tieteestä mitä enemmän ne täyttävät seuraavia näennäis- eli pseudotieteiden piirteitä: (1) Pseudotiede tukeutuu epämääräiseen tieto-oppiin, joka sallii auktoriteettiuskon ja dogmaattisen asenteen. (2) Pseudotiede karttaa usein käsitteellisesti tarkkaa, eksaktia ajattelua. (3) Pseudotieteeen hypoteesit ja teoriat ovat usein mahdottomia testata tai huonosti testattavissa. (4) Ne ovat usein ristiriidassa todennettujen tieteellisten hypoteesien kanssa eivätkä muutu todistusaineiston vaikutuksesta. (5) Laadullisesti huono todistusaineisto yritetään usein kompensoida aineiston määrällä. Apunaan pseudotiede käyttää usein ns. pseudoteknologiaa. (6) Pseudotiede sisältää anakronista ajattelua, joka perustuu vanhoihin tieteen hylkäämiin teorioihin ja olettamuksiin. Se vetoaa usein myös myytteihin ja mysteereihin. (7) Pseudotiede on yleensä eristynyt, yksinäinen oppirakennelma.

Homeopatia täyttää monilta osin nämä näennäistieteen tunnusmerkit. Myös osa viralliseen lääkintään kuuluvista käsityksistä sijaitsee lähellä tieteen ja epätieteen välistä rajalinjaa. Osan näistä käsityksistä tieteellinen tutkimus siirtäisi epätieteen alueelle, mutta sekä potilaat että terveydenhuollon työntekijät usein vastustavat muutoksia. Tämä näkyy protesteina esimerkiksi poistettaessa tehottomiksi havaittuja lääkevalmisteita markkinoilta.

Homeopatian suurin merkitys lääketieteelle lienee sen ”tieteellinen sivuvaikutus”: huomion kiinnittyminen huolellisten koejärjestelyjen tärkeyteen ja julkaisuharhan syntymekanismeihin muissakin kuin homeopatiaa koskevissa tutkimuksissa.

Nykyään ehkä yksi tärkeä klassisen homeopatian suosion perusta piilee sen hoitokäytännössä, josta virallisella lääkinnällä olisi oppimista. Potilasta kuunnellaan pitkään ja potilas saa tunteen, että nimenomaan hänen ainutkertaiseen ongelmaansa syvennytään. Näin myös hoito tuntuu tarkkaan suunnatulta. Tämä pätee klassiseen homeopatiaan; muissa homeopatian muodoissa taas sovelletaan potilaita viehättäviä, mystisen tuntuisia diagnoosimenetelmiä ja tarjotaan kansanomaiseen ajatteluun sopivia sairausselityksiä. Ja lähes poikkeuksetta homeopaatti voi vilpittömästi luvata, ettei hänen hoitonsa aiheuta suoria haittoja.

Toinen tärkeä homeopatian suosiota lisäävä tekijä on se, ettei homeopatiassa ”tunkeuduta potilaan nahan alle” eikä muutenkaan kosketa potilaan ruumiiseen kuten tavanomaisessa diagnostiikassa ja hoidossa, jossa usein on välttämätöntä ottaa kudosnäytteitä, rokottaa, puuduttaa, nukuttaa, leikata, säteilyttää jne. Homeopatia vaikuttaa tarjoavan miellyttävän pehmeän vaihtoehdon kovien lääketieteellisten menetelmien sijaan.

Homeopatiaan pätee monelta osin sama arvostelu, jota on kohdistettu viralliseen lääkintään, jota on syytetty liian lääkekeskeiseksi. Kaikesta väitetystä kokonaisvaltaisuudestaan huolimatta homeopatia on olemukseltaan lääkehoitoa. Homeopaattisten valmisteet vastaavat mm. olemattomiin laimentamisen vuoksi erinomaisesti ihmisten toiveita pillerimagian mukaisista luonnollisista, kaikenparantavista ja haitattomista ihmelääkkeistä, joita käyttävien ei itse tarvitse ponnistella mukavien, mutta epäterveellisten elämäntapojensa muuttamiseksi.

Kirjallisuutta

  1. Hahnemann S. Organon of Medicine. Sixth Edition, Hahnemann’s Own Written Revision. B. Jain Publishers PVT. LTD, New Delhi 1991
  2. Javanainen M, Saano V. Homeopatian taustat ja nykykäytäntö. Käsikirjoitus. 1995
  3. Vithoulkas G. Homeopatian perusteet. WSOY, Porvoo 1991
  4. Voegeli A. Homeopaattisen hoidon aakkoset. WSOY, Porvoo 1988
  5. Blackie M. Classical Homoeopathy. Beaconsfield Publishers LTD, England 1986
  6. Siltanen T. Uusi tieteellinen selitys homeopatialle ja akupunktiolle. Vedellä on muisti. Terveyden Kuvalehti 1994; 6: 16–17.
  7. Davenas E, Beauvais F, Amara J ym. Human basophil degranulation triggered by very dilute antiserum against IgE. Nature 1988; 333: 816–818.
  8. Maddox J, Randi J, Stewart W. ”High-dilution” experiments a delusion. Nature 1988; 334: 287–290.
  9. Hirst SJ, Hayes NA, Burridge J, Pearce FL, Foreman JC. Human basophil degranulation is not triggered by very dilute antiserum against human Ige. Nature 1993; 366: 525–527.
  10. Buckman R, Lewith G. What does homoeopathy do – and how? Br Med J 1994; 309: 103–106.
  11. Reilly DT, Taylor MA, McSharry C, Aitchison T. Is homoeopathy a placebo response? Controlled trial of homoeopathic potency, with pollen in hayfever as model. Lancet 1986; ii: 881–886
  12. Reilly D, Taylor MA, Beattie NGM, Campbell JH, McSharry C, Aitchison TC, Carter R, Stevenson RD. Is evidence for homoeopathy reproducible? Lancet 1994; 344: 1601–1606.
  13. Brigo B, Serpelloni G. Homoeopathic treatment of migraine: a randomized, double-blind controlled study of 60 cases (homoeopathy v. placebo). Berl J Res Hom 1991; 1: 98–106.
  14. Kleijnen J, Knipschild P, Gerben TR. Clinical trials of homoeopathy. British Medical Journal 1991; 302: 316–23
  15. Fisher P, Greenwood A, Huskisson EC, Turner P, Belon P. Effect of homoeopathic treatment on fibrositis (primary fibromyalgia). Br Med J 1989; 29: 365–366.
  16. Jacobs J, Jiménez LM, Gloyd SS, Gale JL, Crothers D. Treatment of acute childhood diarrhea with homeopathic medicine: A randomized clinical trial in Nigaracua. Pediatrics 1994; 93: 719–725
  17. Ferley JP, Zmirou D, D’Adhermar D, Balducci F. A controlled evaluation of a homoeopathic preparation in the treatment of influenza-like syndromes. Br J clin Pharmac 1989; 27: 329–335.
  18. Fisher P. Research in homoeopathy. A bibliography, eighth edition. Royal London Homoeopathic Hospital, London. August 1991.
  19. Kleijnen J. Food Supplements and their Efficiancy. Dissertation, Rikjsuniversiteit Limburg te Maastricht. The Netherlands 1991
  20. Läärä E, Lammi S. Tilastotieteen perusteet lääketiedettä ja lähialoja varten. Kuopion yliopiston ylioppilaskunta. 1989
  21. Mayaux MJ, Guihard-Moscato ML, Schwartz D, et al. Controlled clinical trial of homoeopathy in postoperative ileus. Lancet 1988; i: 528–529.
  22. Campbell ACH. Children with upper respiratory tract infection. Br Homeopath J 1977; 66: 20–25.
  23. de Lange de Klerk ESM, Blommers J, Kuik DJ, Bezemer PD, Feenstra L. Effect of homoeopathic medicines on daily burden of symptoms in children with recurrent upper respiratory tract infections. Br Med J 1994; 309: 1329–1332.
  24. Wiesenauer M, Gaus W, Bohnacker U, Häussler S. Wirksamkeitsprüfung von homöopathischen Kombinationspräparaten bei Sinusitis. Arzneim.-Forsch./Drug Res 1989; 39: 620–625.
  25. Hofmeyr GJ, Piccioni V, Blauhof P. Postpartum homeopathic Arnica montana: A potency-finding pilot study. Br J Clin Pract 1990; 44: 619–621
  26. Wiesenauer M, Gaus W. Double-blind trial comparing the effectiveness of the homeopathic preparation Galphimia potentisation D6, Galphimia dilution 10-6 and placebo on pollinosis. Arzneim.-Forsch./Drug Res 1985; 35: 1745–1747.
  27. Kaziro G. Metronidazole (Flagyl) and Arnica montana in the prevention of postsurgical complications. A comparative placebo-controlled clinical trial. Br J Oral Maxillofac Surg 1984; 22: 42–49.
  28. Lökken P, Straumsheim PA, Tveiten D, Skjelbred P, Borchgrevink CF. Effect of homoeopathy on pain and other events after acute trauma: placebo controlled trial with bilateral oral surgery. Br Med J 1995; 310: 1439–1442.
  29. Ukkonen M, Vuorikari M. Homeopaatti torjuu utaretulehdusta. Maaseudun Tulevaisuus 29.12.1994.
  30. Löscher W. Homöopathie in der Veterinärmedizin: Kritische Überlegungen aus der Sicht der Pharmakologie. Teoksessa Oepen I (ed.): Unkonventionelle medizinische Verfahren. Stuttgart. Gustav Fischer Verlag, 273–302. 1993
  31. Hill C, Doyon F. Review of randomized trials of homoeopathy. Rev Epidém et Santé Publ 1990; 38: 139–147.
  32. Ljung O. Plasebo. Therapia Hässle 1984; 6: 7–16.
  33. Niiniluoto I. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Otava, Helsinki 1984
  34. Coulter HL. Homoeopathy. Kirjassa: Alternative Medicines. Toim. Salmon J W. Tavistock Publications, New York 1984
  35. Tuomela R. Tiede, toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Gaudeamus. Jyväskylä 1983
  36. Tuomela R. Tiede, esitiede, pseudotiede. s. 254–274. Kirjassa: Paholaisen asianajaja. Toim. Häyry H, Karttunen H, Virtanen M. Ursa, Helsinki 1989

Veijo Saano, Markku Javanainen

Jakke Lehtonen

Teen kokopäiväisesti koirien ravitsemusta sekä opetan omistajille koirien ruokintaa sekä fyysistä valmennusta. Suurin leipätyö on kuitenkin koira-ammattilaisten kouluttaminen vielä paremmiksi koirien ruokintaan ja ravitsemukseen liittyvissä asioissa. Vastaan huomattavan pitkälle Katiskan sisällöstä. Sivuston FAQ: Jakke Lehtonen