Elän nykyään koiraelämääni broholmernarttu Sissin kanssa (Browillan Akela). Entinen sijoitusnarttu, jonka pentue meni pahasti pieleen. Pieleen meni moni muukin asia. Nykyään se on kotikoira, joka elää mastiffin elämää. Välillä ulkona lenkeillä, välillä sängyssä.
Podcast ei suuremmin esittele elämää uuden tuttavuuden kanssa, vaan pohtii ja kertoo jalostukseen liittyvistä ongelmista. Varsinkin kun sijoitussopimus muuttuu kasvattajan puolelta tyhjäksi sanahelinäksi, liisaus on mitä sattuu ja pennutkin alkavat kuolemaan.
Olen sanonut ennenkin, mutta sanon taas: ostakaa koiranne rahalla, älkää milloinkaan suostuko sijoitukseen. Ja kasvattajat: älkää sijoittako, vaan liisatkaa jälkeläiset, jotka ovat aidosti kelvollista siitosmateriaalia. Sijoitus on yhtä toimiva ratkaisu kuin kimppamökki tai porukalla ostettu purjevene.
Koska jalostuksesta puhutaan, niin en voi välttää kiusausta tökkiä matadori-ajattelua. Kun hyvien siitoskoirien käyttöä rajoitetaan, niin pakotetaan käyttämään huonompia sekä lähisukulaisia — kun isä ei ole käytettävissä, niin mennään poikiin; geenipooli ei laajene, eikä laatu parane.
Broholmereilla matadorit eivät liene ongelma, vaan tilastoissa näkymättömät kuolleet pennut. Tai piittaamattomuus spondyloosista, C-lonkista, furunkuloosioireiluista ja pahoista iho-ongelmista.
Tuo kaikki voidaan eräällä tavalla kiteyttää yhteen väitteeseen: jokaisen rodun suurin uhkakuva on kokemustaan mainostavat kasvattajat, jotka eivät osaa, eivät hoida paperiasioitaan ja joilla on krooninen huono tuuri.
Sissi on tällainen epeli:
Aloita keskustelu aiheesta foorumilla