Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa.
Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?
Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies.
Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.
Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:
Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?
Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.
On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!
Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?
Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.
Tää oli hauska vaikka niin totta!
Tää oli kuin mun kirjoitus. Asun lähiössä jossa on paljon koiria ja voin sanoa et 98 prosenttia on juuri näitä jotka jämähtää paikoilleen kuvailemallasi tavalla. Toisinaan myös keskelle tietä. Sit osa on näitä " tää on ihan kiltti", koiran louskuttaessa niin et vaahto roiskuu suusta ja irti päästessään hyökkäis kimppuun. Raivostuttavaa. Joskus kiukkuissani olen myös jäänyt seisomaan paikalleni ja siinä on sitten tönötetty kumpikin.
Usein käännyn eri suuntaan, kun näen jonkun tietyn koirakon tulevan. Eiks kaikilla olis helpompaa, kun rivakasti kumpikin koirakko kävelisi toistensa ohi?
Jep… Koirien ohitustilanteet aiheuttaa kyllä itselle aika ajoin paljon vaikeita tunteita ja ahdistusta. Välillä kyse on siitä, ettei vastaantulija vain ymmärrä. Tai varmaan itseasiassa aina, jos siihen liittyy jotain ongelmia. Usein vain kyse on oikeasti vilpittömästi siitä ettei tiedetä, mutta on tullut vastaan niitäkin joilla tuntuu olevan jotain muutakin taustalla. Koirien ohitustilanteet eivät aina ole lainkaan helppoja, ei koirille eikä ihmisille… Eniten itse toivoisin muutosta juuri enenevän tiedon (ihan koirien perus elekielestä ja käyttäytymisestä ja henkisestä hyvinvoinnista, vielä tänäkin päivänä näkee niitä ihmisiä jotka rankaisevat koiraansa jos ne reagoivat vastaantulevaan…) ja rakentavan keskustelun kautta toisten ymmärtämiseen ja riittävään empatiaan, että nämä joskus haastavat tilanteet olisi mahdollisimman positiivisia niissä ilmenevistä ongelmista huolimatta. Monesti täällä elämässä ollaan sekä ihmiset että koirat keskeneräisiä, ja erilaisista taustoista ja eri terveydentilojen/sairauksien armoilla, mitkä kaikki vaikuttaa meihin kaikkiin.
Itse olen joutunut käyttämään puskaanhyppimistaktiikkaa ollessani eläintenhoitajana harjoittelussa koirapäiväkodissa, jossa se oli ohje kaikkien koirien kanssa; hypätkää puskaan syöttämään nameja. Se, miten kauas ja syvälle puskaan ehti, oli ihan tuurista kiinni.
Myös kaverin isomman koiran kanssa, jota olen joskus lenkittänyt hänen ollessa sairaana, olen joutunut hyppimään puskaan, kaikkien turvallisuuden kannalta. Ei siis varsinaisen aggressiivisuuden vuoksi, mutta liukkauden, ja kun koira kyllä reagoi vastaantuleviin haukkumalla ja poukkoilemalla, niin se puskaan rämpiminen on kaikille siinä tilanteessa mukavempi ja parempi vaihtoehto…
Eli usein jos olen lenkittänyt itselle vieraampaa koiraa, on puskaan hyppääminen ollut selviytymiskeino. Ei kovin ihanteellista, mutta tässä epätäydellisessä ja rikkinäisessä maailmassa joskus ainoa keino. Toki pyrkimyksenä on ollut aina estää tuijotus ja päästä mahdollisimman kauas, ja jos mahdollista suunnata koiran huomio muualle.
Perheen koiran kanssa (joka mun hoidossa 20-50% ja täten roolini koulutuksen puolesta myös) on sitten taas joskus käynyt niin, että se on itse jännitykseltään jäänyt istumaan, kun taaempaa tuli iso koira. Jämähti tien reunaan, ja kävi lopulta maate, kun näillä oli omat haasteensa päästä ohi. Ja sitten kun oli epävarmaa päästä, niin vika olikin meissä. Kysyi, onko mun koira kipeä ja oli tosi kiukkuinen, sanoin että ei oo, voisitteko nyt vaan mennä ohi… Siinä rupes sit jo omistajat vähän rähisee toisilleen, kun meni hermo, tollanen juttelu ei yleensä edistä niitä ohitustilanteita…. Ymmärrän, et hänel oli iso koira ja oli liukkaat kelit, mutta jos mun koira on valinnut jo itse rauhoittavat signaalinsa ja nätisti ootti hiljaa loikoillen ilman tuijotuksia tien sivus (ja itellä ei lelua tai nameja mukana, että olisin voinut enää tehdä mitään järkevää tai saada kontaktia), että toiset menis ohi, niin ei kai oo meidän velvoitus hoitaa muiden ohitusongelmia… Ehkä ensi kerralla voi muistaa laittaa piikit kenkiin ja ne namitkin voi olla ihan kokeilemisen arvoinen juttu eläintenkoulutuksessa, jos haluaa tulla tähän päivään, ja jos ne ohitukset on joskus ongelmallisia. Tai sit voi yksinkertaisesti kiertää, mennä korttelin toista tietä. Jäi jotenkin tosi ikävä fiilis siitä koiranulkoiluttajasta, ja kun ollaan törmätty tuon jälkeen niin on käyttäytynyt tosi ikävästi meitä kohtaan muutenkin ja vähän oudosti joissain tilanteissa. Esim. kerran olin ottanut erään kaverini koiran hoitoon, kun tämä kaveri oli menossa psykoosiin, ja tämä herkkävatsainen ja muutenkin herkkä koira sai vähän ripulia tästä stressistä, eikä keritty taloyhtiön alueelta pois, niin tää oli jäänyt ihan avoimesti meidän selän taakse tuijottaa tosi passiivisaggressiivisesti, varmaan jäi varmistaa et korjaan ne - ei ollut huomannut et olin jo 1 min sitten laittanut käteni kakkapussiin valmiiksi. Jotenkin tosta on jo tullut liian psykologista, kun hänestä huokuu semmoinen tosi vahva koiraguruviba, ja oon nyt joutunut hänen hiljaisen ja sanattoman arvostelun kohteeksi (telepaattisesti ripulitilanteeseen yhdistyi myös se, etten varmaankaan osaa edes ruokkiakaan koiraani oikein). Itse olen tuosta hänen ikävästä ja oudosta käytöksestä jo niin ahdistunut ja välttelen viimeiseen asti häneen törmäämistä… Ainiin mutta, kerran hänen koira lähti pellolta (pesimäaikana mut who cares) jänön perään, ja tuli siinä samassa räyhää irrallaan meille. Sori, tää meni ihan mahdottomaksi avautumiseks, ripulia ja kaikkee, mutta joo tää on kyllä tosi tärkeä aihe että puhutaan tästä ohittamisjutusta, että tuolla kaduilla olisi tämä elämä mahdollisimman mukavaa kaikille, kun se ei aina tosiaan ole niin mukavaa – ei elämä eikä ne ohitustilanteet…
Halusin ehkä jakaa kokemukseni siksi, että joskus on tilanteita ettei tosiaan vaikka ole esim. oma koira tai jostain toisesta syystä tilanne ei ole sellainen kuin se ihannetapauksessa olisi. Itse olen aina yrittänyt parhaani omien voimavarojen mukaan (ja ne myös miljoona kertaa ylittäneensä…), niin semmoset ikävät ohitustilanteet on kyllä raskaita. Tärkeää olisi, että yritetään luoda ymmärrystä ja myötätuntoa, positiivisella asenteella. Se kun vaikuttaa niihin koiriinkin. Ihmisten ja eläinten hyvinvointi tässä luomakunnassa on todella vaalittava asia, ja meidän ihmisten pienilläkin teoilla voi olla yllättävän suuri vaikutus. Myönnän etten itse todellakaan tiedä koirista kaikkea, enkä varmaan siitä ruokinnastakaan loppujen lopuksi oikein mitään, kun vaan kaadan parhaimpina päivinä onnellisesti naksuja kuppiin, opittavaa on varmasti paljon ja olen kaukana täydellisestä, mutta jotenkin ehkä herkkänä sieluna ajattelen, että myötätunnolla me päästään kaikki aika pitkälle. Ja ehkä sillä, että joskus voi laittaa ne egot sivuun kolistelemasta, keittää rauhassa pannullisen teetä ja miettiä asioita. Rakkaudella on iso merkitys täällä kaikessa, ja parhaimmillaan se kehittyy arvokkaaksi tiedoksi ja taidoksi jota voi ja kuuluu jakaa eteenpäin, meidän kaikkien palvelukseksi, mutta miten me koiraihmiset, koiria kaikki vähintään kai yhtä paljon rakastavat ihmiset, tosiaan eläisimme niin, että meillä kaikilla, niin koirilla kuin ihmisilläkin, olisi mahdollisimman mukavaa käydä ulkona lenkillä…? Olikohan tää katiskan foorumi nyt oikea paikka vuodattaa tämmöinen juttu, kukaan muu ei ainakaan ymmärrä… Nyt koira jo masentuu kun oon ollut näin kauan älylaitteella. Kiitos ja hei, saa poistaa jos oli liian rönsyilevää ja ohi aiheen!
Meillä kolme pikkukoiraa joiden pitää rähistellä eritoten koirille, välillä menee paremmin ja välillä huonommin, välillä namit muistaa ottaa mukaan ja välillä ei, ja sit saat niitä “hinata” sieltä autotieltä (mennään tien yli metsään) perässä haukkuvina kun joku koiratyyppi ei vaan muista antaa tilaa jo haukkuville koirille kun hänen oma koira menee nätisti.
Puuh, no peiliin voin katsoa monessakin asiassa mutta toivoisin myös kanssakulkijoiden muistavan että annetaan tilaa jos näkee ja kuulee että muilla hankalaa. Kun ei siinä välttämättä mene kuin minuutti että tilanteesta pääsee hieman pidemmälle. Itse yritän ennakoida niin paljon kuin pystyy, käännytään seuraavalle polulle tms jos näen että tulee muita vastaan ja tiedän etten nyt jaksa sitä rähinää ja päästään helpommalla edes se yksi kerta.
Oli. Ymmärsi tai ei.