Elän nykyään koiraelämääni broholmernarttu Sissin kanssa (Browillan Akela). Entinen sijoitusnarttu, jonka pentue meni pahasti pieleen. Pieleen meni moni muukin asia. Nykyään se on kotikoira, joka elää mastiffin elämää. Välillä ulkona lenkeillä, välillä sängyssä.
Koiran allergiat ovat harvinaisia. Niiksi kutsutu ongelmat ovat nippu erilaisia koirien elintasosairauksiksi kutsuttuja.
Koiran paukkuarkuus on isompi ongelma kuin vain uutena vuotena pelko ilotulitusrakettien takia.
Koirannäyttelyiden voittajat ovat rotunsa kauniimpia. Kysymys onkin, että kuka tuomarin näkemykseen vaikuttaa - koira vai omistaja.
Koirien ruuansulatusongelmat ja suolistosairaudet näyttäisivät lisääntyvän. Onko syy kasvattajissa ja/tai pennut on rikotaan jo pienenä niin pahasti, että niitä ei saa korjattua?
Koirien hiivaoireilu, haimatulehdukset tai suolistosairaudet ovat lisääntyneet. Tai sitten eivät. Asioista puhutaan enemmän ja ne ovat otsikoissa useammin kuin ennen.
Kun koiran tassu kukkivat, oli se sitten furua tai jotain, jota kutsutaan allergiaksi, niin asioita on korjattava. Silti perussairasta harvemmin saadaan kokonaan terveeksi ja se syy kaatuu kasvattajien syntitaakkaan.
Jalostus on taas aiheuttanut näemmä kiehahduksia. Oman rotuni, lapinkoiran, kasvattajat närkästyivät, kun koirien kanssa harrastavat ovat sitä mieltä, että lapinkoirilla alkaa olla liian paljon turkkia, ja se haittaa koiran olemista kesä-aikaan. Eikä koiran turkkiin missään nimessä saisi koskea millään leikkaavalla välineellä. Rotua tässä pitäisi kuulemma vaihtaa, kun ei ole valmis hoitamaan turkkia.
Suututin aamuni ratoksi pienen porukan, kun taivastelin erään jalostuskoiran takakulmauksia. Minun mielestäni koiria, jotka ovat missään suhteessa kummallisen näköisiä, ei tulisi käyttää jalostukseen. Sama koskee mitä tahansa perinnöllistä terveysongelmaa, heikkoa pääkoppaa tai huonoa luustoa. Oikeasti, todella jalostuskelpoista materiaalia on naurettavan vähän.
Erään FB-ketjun haarassa kyseltiin jalostuksesta ja jalostuskäytännöistä. Pitäisikö jalostuksessa jälkeläisten olla aina vanhempiaan parempia, vai riittääkö, että jälkeläisnäytössä ylitetään rodun keskiarvot. Ensinnäkin jälkeläisarvostelu on aina jälkiviisautta, ja vaikuttaa vain tulevaan käyttöön seuraavalla sukupolvella, paitsi jos siitoskoirilla on jo edeltävää näyttöä – silloinhan niiden omat tulosnäytöt eivät ole enää merkityksellisiä kuin mainosteksteissä. Ja jos pyrkimyksenä on jalostaa menestystä, niin keskiarvon ylittäminen ei riitä: on tähdättävä huipulle. Kantaa toki keskiarvojalostus parantaa, paitsi jos kannassa on suuret vaihtelut ns. kehnojen ja huippujen välillä. Greyhoundit ovat ”helppoja” jalostettavia, koska mitattavia ominaisuuksia ei ole montaa ja ne ovat geneettisiä – huippuviritys ja geneettisen potentiaalin saaminen käyttöön on toki ihmisen ansiota.
Koirarotujen jalostusta ei pilannut koiranäyttelyt, vaan että siitoseläimiä ei enää valikoitu. Roduista tehtiin samanlaisia.
Huippu-urheilijan tekee kaksi asiaa. Ensinnäkin hänen täytyy treenata riittävästi ja oikein (sanan laajassa merkityksessä; ravinto, huolto, työ jne…). Toiseksi hänen täytyy olla geneettisesti lahjakas. Fakta, joka on tiedetty jo pitkään.
Jos haluaa menestyä koirallaan fyysisessä lajissa, niin pennun täytyy saada liikkua. Mutta sekään ei auta, jos perimä on hidas.
Ivermetiini saattaa olla osalle koirille haitallinen, jopa vaarallinen. Riski on kuitenkin melkoisen pieni.
Koiran ruuasta johtuvia ongelmia voi korjata ruualla. Mutta ei koskaan koiran jalostuksen virheitä.
Koiran kasvuhäiriöitä ei saada tehtyä ruokinnalla. Kysessä on aina geneettinen tai synnynnäinen ongelma.
Yliaktiivisuus saattaa olla yksi yleisimmistä koirien käytöshäiriöistä. Usein mainitaan myös eroahdistus, mutta kohtuullisen usein nuo liittyvät toisiinsa. Eivät toki aina, sillä välillä eroahdistus on aitoa ahdistusta, jossa koira ei kestä olla yksin – ei jatkuvaa touhuamista ja paikkojen sekä tavaroiden tuhoamista. Syitä on vähintään yhtä monta kuin koiraa ja omistajaakin, mutta syyttävä sormi osoittaa kuitenkin kasvattajia. Hermostuneiden ja ylivilkkaiden käyttö jalostuksessa on ongelmaroduissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Oikeammin, luonneongelma ei ole jalostuksellinen este, ellei se estä koiraa saamasta hyväksyttyä luonnetestitulosta tai sertiä näyttelykehästä. Eivätkä aina nuokaan puutteet ole este astutukselle.
Suomen Kennelliiton pää-äänenkannattajasta Koiramme-lehdestä 6/2010 lainattua. Näitä kannattaa hiukan pohtia, useammaltakin kantilta.
Greyhound, tai englanninvinttikoira, on maailman nopein pystylähtijä ja nisäkkäiden kakkonen gepardin jälkeen. Kennelmaailmassa koirat on jaettu tyypeittäin, ainakin periaatteessa, ja Kennelliitossa kaikki vinttikoirarodut kuuluvat samaan ryhmään. Ainakin periaatteessa.
Koirien omistajat ja kasvattajat uhraavat aikaa monimutkaisiin teorioihin koirista ja jalostuksesta. Silti yksinkertaisin selitys on usein oikea. Siitä syystä allergia ei saa olla koskaan ensimmäinen koiran diagnoosi.
Aina silloin tällöin törmää näkemykseen, että greyhound on monikäyttökoira – pentuja käyttöön ja näyttöön. Että sillä voi harrastaa mitä mielii. Periaatteessa näin onkin, sillä kyse on vain ja ainoastaan omistajan tavoitteellisuuden ja vaatimuksien tasoista. Toiset tyytyvät vähempään kuin toiset. On kuitenkin muistettava, että greyhoundia on jalostettu satoja vuosia tuhansien vuosien käyttötarkoituksen jälkeen vain yhteen suuntaan: juoksemaan kilpaa mahdollisimman nopeasti noin 30 sekuntia.
Racing greyhoundille väri on se vähiten merkitsevä asia. Mutta koska greyhound on muutakin kuin pelkkä ratatykki, niin värien periytyminen kiinnostaa. Ainakin kasvattajaa, jolla on varauksissa useita sinistä toivovaa; onko edes mahdollista saada sinistä omasta yhdistelmästä?
Greyhound ei monesta ymmärrä. Mutta juoksemisesta kylläkin. Varsinkin miksi sen kuuluu juosta. Nopeudella otetaan saalis kiinni. Pelkkä nopeus ei riitä, jos saaliista juostaan poispäin. Tarvitaan viettiä, vaistoa tai oppimista (mitä teoriaa kukakin kannattaa). Tuo takaa sen, että nopeuden jälkeen – oikeaan suuntaan – tiedetään myös mitä saaliille tehdään. Greyhound on peto. Susien sukua. Kuten koiraeläimen kuuluukin olla. Tai kuten valitettavan useassa rodussa: kuuluisi olla. Konditionaalia käytetään paljon koiraharrastuksissa.
